Kun
Nanna kertoi blogissaan matkaavansa Gambiaan jo kolmannen kerran tunsin piston sydämessäni.
Siitä on jo kolme vuotta kun lähdin Ghanaan. Siis kolme täyttä vuotta. Ja vieläkään en ole matkustanut takaisin mun toiseen kotiini, vaikkakaan en tiedä onko mulla oikeutta sanoa sitä enää kodikseni. Juuri viimeviikolla host-siskoni laittoi viestin, että kaipaa mua kovasti ja haluaisi mut takaisin. Ja mä vastasin tulevani.
Mutta tuunko mä koskaan palaamaan? Onko mennyt jo liian monta vuotta, että voisin palata? Onko mun koulussa ollut jo niin monta vapaaehtoista, etteivät he ehkä muistaisi mua enää? Onko mulla oikeutta enää palata? Ja tärkein, haluanko mä oikeasti palata?
Mitä jos kaikki siellä on muuttunut ja kaikki ihanat muistot mitkä mulle jäi romuttuisi jos palaisin takaisin. Jos mä en tuntisi enää samalla tapaa sitä maata kohtaan, mitä tunsin kun siellä asuin.
Suurin syy miksi en heti palannut takaisin oli se, että jos mä palaan niin jään jumiin Ghanaan. Niin kävi monelle vapaaehtoiselle. Enää ei näe muita maita kuin Ghanan. Mä en tahtonut sitä, mä halusin nähdä muitakin kulttuureita ja lähteä jonnekkin tuntemattomaan. Nyt kun mietin, niin olisiko siinä ollut mitään pahaa? Heillä on nyt koti mihin palata uudestaan ja uudestaan. Mulla ei oo sitä, mä luovuin tästä mahdollisuudesta jo kauan sitten. Toki milloinkaan ei ole liian myöhäistä, mutta mulle on.
Mä elin Ghanassa tähänastisen elämäni upeimman ja rankimman vuoden, enkä luopuisi siitä mistään hinnasta. Mun täytyisi vaan antaa itselleni oikeus olla ylpeä musta, että uskalsin lähteä tuntemattomaan ja antaa mulle oikeus siihen ettei mun ole pakko mennä takaisin. Mä haluan mennä takaisin, mutta en halua. Sitä on vaikea selittää ja jos saisin synninpäästön ettei mun tarvitse lähteä takaisin se helpottaisi mun oloani. Mutta kukaan muu kuin minä ei voi kertoa mulle mitä mun tulisi tehdä. Tavallaan mä koen pettäneeni mun Ghanaperheen, koulun ja järjestön sillä en ikinä palannut takaisin. Mutta eikö tärkeintä pitäisi olla se että mä lähdin Ghanaan. Mä oikeasti lähdin sinne.
Vaikka pohdin usein näitä juttuja, niin tiedän tehneeni oikean päätöksen kun päätin lähteä Ghanan jälkeen muihin maihin. Menetin sydämeni Meksikolle ja varsinkin tulitanssille, mitä tiedän haluavani tehdä ammatikseni. Jos olisin vain lähtenyt takaisin Ghanaan en olisi ymmärtänyt kaikkea mitä nyt ymmärrän. Toisaalta jos olisin lähtenyt takaisin, niin olisin varmasti yhtä onnellinen kuin nyt. Mulla olisi eri haaveet ja tavoitteet, eikä ne varmasti olisi sen hullumpia kuin nytkään.
Silti vaikka usein mietin Ghanaa ja paluuta sinne, se ei tule tapahtumaan ainakaan moneen vuoteen. Kuka tietää missä olen kymmenen vuoden kuluttua, mutta nyt mulla on muita haaveita ja tavotteita mitä kohti menen.
