Lukion viimeisellä päätin, että valmistuttuani lähden Ghanaan. Ja siitä se alkoi, piti ruveta miettimään, ihan lehtitilauksista alkaen, että mitä voin tilata, kun tiesin lähteväni pois. Kuinka pitkän työn voisin saada, mitä harrastuksia voin harrastaa, voinko pyytää mitään astioita valmistujaislahjaks jne, kun en tiennyt yhtään että koska ja minne tulen joskus muuttamaan. Kaikki tuntui niin kaukaiselta. Silloin mulla oli yksi päämäärä ja se oli Ghana.No se päämäärä tuli ja piti. Ghanaan lähdettiin elokuussa 2011. Sopeuduin Ghanaan hyvin, vaikka huonoja ja surullisia päiviäkin tuli vastaan. En miettinyt Suomea, tai mietin kyllä mutta en sellaisia kuten mitähän teen sitten kun tulen täältä takaisin. Kuukaudet vieri ja Ghanasta tuli koti. Samalla rupesin kuitenkin saamaan soittoja kotoa, että mitäs sen jälkeen, hae nyt jo ihmeessä töitä sieltä käsin, etsi opiskelupaikka, mieti vähän elämääsi pidemmällä tähtäimellä jne. Kysymyksiä, mitä en halunnut kuulla ja yritin sulkea ne mielestäni. Loppukuukausina taisin käydä muutamaan otteeseen mol.fi:n sivuilla katsomassa työpaikkoja ja kun hyvä tuli vastaan, suljin sivun nopeasti, sillä en halunnut ajatella elämääni Ghanan jälkeen. Vaikka se mielessä sitten olikin.
Vaikka Ghana oli kotini vuoden, ei se tarkoita että pystyin rakentamaan elämääni sinne. Mietin kuinka mun kannattaa rakentaa suhteita sillä tulen lähtemään täältä, kannattaako tehdä sitä ja tätä, sillä loppupeleissä mä lähden pois, enkä tiedä tulenko takaisin. Tiedostin olevani Ghanassa vain vuoden, mutta en pystynyt ajattelemaan silti elämääni sen jälkeen. Se oli kuin musta piste, mitä kohti olin pakostakin menossa.
Suomeen tulin heinäkuussa 2012. Shokki on monta kertaa pahempi, kuin Ghanaan tullessa. Olin surullinen monta viikkoa, mikään ei tuntunut miltään. Halusin vain pois, jonnekkin kauas. Mä olin väsynyt ja haluton tekemään mitään. Äitikin jo rupesi huolestumaan, että mikä mulla on. Ensimmäinen kuukausi suomessa on aika pimennossa multa. Tuli liikaa kysymyksiä mihin en osannu vastata, enkä halunnutkaan. Mä muistan Kirsin kun se tuli hakemaan mua kentältä, enkä halunnut enää koskaan päästää siitä irti. En muista riittikö multa energia töiden hakemiseen, päivät taisin viettää vain kotona ilman mitään tekemistä.
Syyskuussa sain onneksi töitä, mutta suomessa asuminen oli vieläkin vaikeata ja halusin vaan mahdollisimman kauas pois täältä. Sitten kävikin niin, että päädyin ottamaan au-pair paikan Saksasta tammikuussa alkavaksi.Alkoi sama vaihe kun ennen Ghanaa. Mietin mitä kannattaa tehdä ja kokea, sillä olin lähdössä pois ja takaisin tulemisesta ei ollut tietoa. Välttelin kaikkia tilanteita, sillä olin niin valmistunut taas lähtöön.
No, Saksa aika koitti. Se meni ja ei mennyt hyvin. En tiedä mitä odotin, ehkä jotain Ghanan kaltaista ja sitähän se ei ollut. No ei tietenkään, mulla vaan oli niin kova tarve päästä pois, ihan minne tahansa etten jaksanut ajatella asioita pidemmälle. Vaikka olin taas poissa, ei se ajatus tuntunut enää niin hyvältä. Ei ollut samanlaista tunnetta, kun silloin Ghanaan lähtiessä.
Suomessa olin taas huhtikussa 2013 ja aika hukassa. Hukassa mitä mä oikeasti halusin elämältäni. Ja minne mä halusin asettua aloilleni ja halusinko edes. Muistin miten olin halunnut Turkuun jo monta vuotta ja päätin että sinne mä menen. Eli tämäkin kesä meni samalla lailla välitilassa. En halunnut aloittaa mitään uutta, sillä se loppuisi kuitenkin kesän jälkeen. Elin taas yhtä odotus vaihetta elämässäni.
No nyt kuitenkin Turku alkaa hahmottua ja pitkästä aikaa, ehkä ensimmäistä kertaa tuntuu siltä että tää ei ole vain hetkellinen osa elämääni. En aio enää elää siinä välitilassa, missä odotan jotakin tapahtuvaksi. Ei enää sellaista. Mä haluan nyt vihdoin ruveta rakentamaan elämääni ja tehdä juuri niitä asioita, mitä oon viimeiset 3vuotta halunnut, mutta en ole pystynyt. Nyt mä pystyn!
Toki joku pieni ääni tuolla päässä sanoo, että mitä jos sä lähdet taas pois. Josset sä oikeasti haluakkaan asettua, vaan haluan mennä vapaana. Jossei Suomi ja Turku ookkaan se oikea paikka mulle.
No onneksi en ota siitä stressiä, vaan yritän nyt vihdoin pystyä elämään elämääni kuin viimeistä päivää ja tehdä mulle tärkeitä asioita. Se mistä mä vielä joskus löydän itseni on täysi mysteeri ja mä annan sen ollakkin, ainakin nyt.
